Lapsettomuutta en kenellekään toivoisi. Ikinä, milloinkaan, koskaan. Olisin mieluiten jättänyt sen itsekin kokematta. Mieluummin niin, ettei kukaan koskaan edes olisi kuullut sanaa lapsettomuus.

Mutta olisiko ilman tälläistä kokemusta alkanut arvostamaan raskautta, äitiyttä ja lapsia niin paljon? Olisiko sitä muutenkaan kehittynyt? Ehkäpä tälläkin on tarkoituksensa.

Jos mekin olisimme onnistuneet heti siinä yk1 tai 2, olisinko minäkin jo äiti? Millainen olisin? En varmaan osaisi arvostaa raskautta, äitiyttä tai lastakaan näin paljon kuin nyt. Olisin varmaankin se, joka aina naureskelisi ja hihittelisi, kyselisi muilta milloin he saisivat vauvan. Tai onko heillä jo lapsia. Huolimatta vaivautuneesta hiljaisuudesta ja kiristyneistä hymyistä. Muistaisinko edes lapseni syntymäpäivän?

Ehkä olen oppinut tästä jotain. Olen kärsivällisempi, rauhallisempi. Ymmärtäväisempi, rakastavampi. Arvostan enemmän jokaista päivää, arvostan terveyttäni enemmän. Aiemmin ei tälläisillä asioilla ollut niin väliä. Enhän silloin voinut kuvitella mitä voisin menettää. Enkä voinut kuvitella miltä se tuntuu. Aiemmin tuntui kerrassaan naurettavalta sanoa arvostavani terveyttäni.

Pakko myöntää, että olen jo niin moneen otteeseen joutunut nöyrtymään tämän ongelman edessä. Niinkuin kaikki te muutkin. Aiemmin ei tälläista olekaan ollut, ylitsepääsemätöntä.

Ja tänään soi: Progidy - The life ja Public Enemy - He got the game. 

Mitäs teillä muilla? Kertokaa hyviä löytöjä, parhaat artistit kun on yleensä niitä vähän tuntemattomampia tai jo unohdettuja.. Tai vähintään ne, joita ei radiossa soiteta.

Ja kätsy! Yritin kommentoida sun postausta, mutta se ei onnistunut. Yritän vielä myöhemmin uudelleen.. :)