Pyörin taas netissä, muuten vain, noinniinkuin lakisääteisellä kahvitauolla. Eksyin keskusteluun, jossa käsiteltiin perheväkivaltaa, erityisesti naisten väkivaltaisuudesta ja siitä miten hankalaa miesten on saada apua omaan tilanteeseensa. Nainenhan usein mieletään heikommaksi ja mies vahvemmaksi. Enpä tiedä, sen kokoisia naisia on tullut nähtyä, etten heitä ihan heti lähtisi sanomaan heikoimmaksi.

Ja naisethan on usein verbaalisesti lahjakkaampia. (Anteeksi kaikki tämän kirjoituksen yleistykset.) Voiko henkistä väkivaltaa verrata jälkiä jättävämpään lajitoveriinsa? Ei yhtä helposti. Ei voida määritellä onko haava sydämmessä tasolla 1 vai 2, onko se hengenvaarallista tai vaatiiko se ehkä tehohoitoa..

Tämä nyt on vain ajatuksen juoksua, tyhjää lässytystä.

Siitä keskustelusta tuli vain mieleeni oma lapsuus. Äitini oli usein väkivaltainen, ei tosin minua tai sisaruksiani kohtaan. Ainakaan usein. Mutta henkinen väkivalta onkin eri juttu, sen voi painaakin villasella. Ah, näitä lapsuuden traumoja.

Summarum. Pointtina oli vain huomauttaa ja todeta, että jos nainen lyö, ihmiset hyväksyy sen. Jos mies lyö, haukutaan naisten hakkaajaksa, pienimunaiseksi ja Napoleon kompleksista kärsiväksi idiootiksi, joka ei ole aikanaan saanut imeä äitinsä tissiä tarpeeksi.

Näin muuten unen. Siinä olin raskaan. Vauva syntyi tai meni kesken, mutta joka tapauksessa se sanoi, että ei tarvitse huolehtia, olenhan jo taskuäiti (?). Ah, tämä mielikuvitus. Mutta en minä halua olla mikään taskuäiti.