Haluan olla yksin, surra ja purkaa pois, ihan vain sen takia, että huominen olisi helpompi kestää. Jotta voisin unohtaa, antaa olla ja jatkaa eteenpäin. Ymmrätääkö sitä kukaan? Ei. Kaikki (ketkä kaikki?) ajattelevat, että olen vain tyly, ilkeä ja muutenkin huono ihminen. No, ehkä olenkin.

Tänään on vapaa päivä, tänään tahdon levätä. Se onnistuukin aika hyvin, parempi meistä on jo töissä. Miten sekin jaksaa? Ei syönyt edes aamupalaa, enkä minä jaksanut alkaa laittamaan. Ehkä olisi pitänyt. Eilenkin olisi pitänyt tehd  iltaruokaa, ei ollut nälkä, en jaksanut laittaa, en halunnut syödä, oksetti.

Milloin minusta tuli tällainen? Silloinko kun aloitin haaveilun? Miksi? Ei tällä voi olla tarkoitusta. Jossain elokuvassa joskus sanottiin, että Jumala vain leikkii ihmisillä, antaa heille jotain ja ottaa pois. Nauraa vielä päälle. Mikähän elokuva
se oli? Pitäisi katsoa uudelleen. Miksi edes aloitin haaveilun, jos en olisi aloittanut olisi elämä nyt huomattavasti helpompaa.

Kesämuistoihin. Niihin on helppo hukkua, kun aika tekee niistä onnellisia. Muistan vielä, kuinka kurjaa silloinkin oli, mutta nyt kuitenkin kaipaan takaisin. Ei silloin ollut helppoa, oli vaikeampaa kuin nyt. Harkitsen muuten adoptoivani vielä yhden katukissan. Parempi meistä on kyllä toista mieltä ja on tehnyt asian todella selväksi. Mutta jos vielä kuitenkin.. Se kissa on sellainen söpöläinen musta valkoinen, sellaistahan meillä ei vielä olekaan.

Jos voisin menisin ajassa taaksepäin siihen kesään kun olin 15-vuotias. Silloin kyllä tuntui, että maailma on paska paikka, mutta niinhän se onkin. Mutta se kesä oli kuitenkin onnellinen. Joimme vain kaljaa, poltimme tupakkaa ja kuuntelimme Nirvanaa. Ystävän kanssa. Leikimme kissanpentujen kanssa. Nauroimme niille, annoimme hassuja nimiä. Juttelimme pojista, haaveilimme tulevaisuudesta, uusista kouluista, työpaikoista. Valvoimme öitä, kävimme uimassa aamuneljältä. Kutsuimme poikia kylään, nauroimme, joimme lisää kaljaa, poltimme lisää tupakkaa, kuuntelimme Nirvanaa kovempaa. Jossain vaiheessa nukuimme kaikki samassa sängyssä, olimme kaikki Ystäviä.
Heräsimme aamulla, nauroimme ja avasimme uudet kaljat. Sitten tuli syksy. Vahingossa menin kouluun humalassa, ei sitä kukaan huomannut. Olen aina ollut hyvä huomaamattomuudessa.

Sekin Ystävä on nyt suljetulla, huumevieroituksessa. Miksi lähdin pois Suomesta? Ehkä olisin voinut auttaa. Olisin voinut neuvoa, kertoa, selittää, näyttää, tukea. Eihän se minun  syy ole. Ainakaan paljon. Enkä edes tiennyt Ystävän tilanteesta. Arvasin, veikkasin, pelkäsin,  mutta en tiennyt, että se oli tuollainen. Toivottavasti tilanne paranee. Haluaisin soittaa, mutta en nyt voi. Soitan maanantaina, kun olen töissä. Tai töiden jälkeen. Soittaisin hänen äidilleen, mutta en taida uskaltaa. En halua häiritä. Ottaisikohan hän sen häirintänä? En soita, soitan vain Ystävälle. Haluaisin kirjoittaa kirjeen, hänelle muistoksi, vaikeiden aikojen tueksi, mutta ei minulla ole kaunista kirjepaperiakaan.

Olen asunut kotona viimeksi kun olin 12-vuotias. Nyt minulla ei edes Suomessa ole kotia. Tavarat ja huonekalut mitä olen hankkinut, on säilytyksessä. Kissa, valokuvat, levyt ja kirjat on mukana. Kaikki tärkeä on lähellä. Ja monta vuotta on jo kulunut.

Olen niin onnellinen, että lähelläni on parempi meistä ja höpönassukarvatassut. Ai niin, tämän piti muuten olla iloinen postaus. Halusin laittaa kesämuistoja kuvina. Ehkä ne piristää. Ja kun niitä äsken valikoin, niin kyllähän ne piristikin. ;) Tästähän voi vielä tulla iloinenkin postaus.
 

Nämä ovat parhaimpia kesäkuvia, lämpimiä ajatuksia tulee aina näitä katsellessa mieleen, ikävöin takaisin. Ikävöin lapsuutta tai niitä maisemia ainakin. Lapsi en enää haluaisi olla, vaikka vähän olenkin. Kuvat olen itse ottanut, jos kopiot, kerro siitä.

 

 

Viime kesä.