Mistä tän purkamisen nyt taas aloittaisi? Ehkä eilisestä, ehkä siitä kuinka kaikki oli muuten hyvin, paitsi (note to myself: onko kirjoittaminen vaikeampaa kuin puhuminen?) parisuhde. Otsikostakin varmaan huomaa. Sovittiin, että nähdään mun työpaika luona puoli kymmenen aikoihin. Yritin soittaa, joskus 8 aikoihin, eikä mitään vastausta. Mua alkaa hermostuttaa jo silloin, koska yleensä se kertoo siitä, että ei nähdä, ei soitella, ei mitään.

Se taas kertoo siitä, että joku ei osaa puhua tunteistaan, eikä varsinkaan käsitellä niitä. Ja myös siitä, että joku tulee humalassa kotiin puolen yön jälkeen, yleensä ennen yhtä. Ja pitää siihen asti puhelimensa kiinni. Mä en oikeen tiedä oonko mä nyt liian naiivi, vai pitääkö luottaa, vaikka kaikki, ihan kaikki puhuu sitä luottamista vastaan. Jos kaikki valheetkin paistaa läpi, pitääkö silti uskoa ja ymmärtää?

Ei kai rakkaus sitä tarkoita. Eihän?

Mutta ehkä tämäkin jää vain pieneksi kriisiksi. Toivottavasti. Hassua huomata, että kyllä kaikista vahvimmatkin tunteet voivat kylmetä, jos niitä kohdella huonosti.

Tuntuu sen verran pahalta, että pakko purkaa ja laittaa ajatuksia jonnekin ylös. Hölmöä huomata, kuinka nololta kaiken tällaisen kirjoittaminen tuntuu. Hölmöä huomata, että ehkä sitä kuitenkin vaan on liian hyväuskoinen. Enhän minä ole sellainen.