Inhoan tätä aikaa. Vihaan, jos ihan suoraan sanotaan. Vihaan näitä pitkiä päiviä, ennen Pettymystä. Inhoan itseäni, kun aina jaksan muistaa ja toivoa. Olisi niin paljon helpompaa vain unohtaa koko asia, olla muistamatta, jättää rauhaan. Miksi pieni ihminen joka kuukausi ja päivä jaksaa itseään kiduttaa? Ja kiduttaa kaikkia muitakin siinä samalla.

Miksi toivoa, kun kaikki päättyy taas kyyneliin, kuten niin monta kertaa aiemmin? Miksi koko asiaa ei vain voi ottaa rauhallisesti, asenteella: "vauva tulee, kun on tullakseen". Onkohan tuo edes totta? Ottaaako koko asiaa kukaan noin rauhallisesti, ilman pienen pientä toivon häivähdystä? Tuskinpa.

Tämä pieni ihminen ainakin kehittelee itselleen sellaiset raskaus oireet joka kuukausi tähän aikaan, että Pettymyksen päivä on aivan järkyttävän kokoinen katastrofi. Siinä saa kaikki kyytiä. (Tänään kp27/28, joten kaikki varmasti ymmärtävät mitä päässä pyörii jatkuvasti.) Sitä vaan miettii, kuinka kauan tällaistä jaksaa?

Karvatassut sentään jaksavat aina piristää ja helpottaa päivää. On ne ihania. Jos niitä ei olisi, mitähän sitä tekisi? Ne sentään osaavat iloita jokaisesta hetkessä, ei ole huolta huomisesta. Ajattelin huomenna tehdä kuvapostauksen, katsotaan onnistuuko (edes) se.